Vuosikirja 2010
Aimo Hautamäki
Jeesus rukoili, että opetuslapsijoukko säilyisi yhtenäisenä: ”Minä en enää ole maailmassa, mutta he ovat maailmassa, ja minä tulen sinun tykösi. Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niin kuin mekin.” (Joh. 17:11.)
Jumalan seurakunta on yksi ja yhteinen
Jumalalla on maailmassa oma kansa. Jeesus on sen verellään ostanut ja lunastanut itselleen. Sen jäsenet on liitetty toisiinsa rakkauden siteellä. Tämä rakkaus ei ole inhimillisyydestä nousevaa, vaan sen on vaikuttanut Jumalan Henki (Room. 5:5).
Jeesus opetti, että hänen opetuslapsensa tunnetaan maailmassa keskinäisestä rakkaudesta: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus” (Joh. 13:35). Tätä opetuslasten keskinäistä yhteyttä ja samalla kiinteää yhteyttä häneen itseensä Jeesus kuvasi puhumalla viinipuusta ja sen oksista: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” (Joh. 15:4–5.)
Paavali havainnollisti Jumalan seurakunnan ja sen jäsenten elimellistä yhteyttä puhumalla ruumiista ja sen jäsenistä: ”Yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” (Ef. 4:4–6.) Ruumiissa on monta jäsentä, mutta ne muodostavat yhden kokonaisuuden. Jäsenet palvelevat toisiaan suorittamalla eri tehtäviä. Ne eivät kilpaile keskenään. Jos sairaus vioittaa jotakin ruumiinjäsentä, toiset jäsenet kärsivät siitä. Jumalan seurakunnassa on monia lahjoja, mutta siinä on yksi ja sama uskon henki. (1. Kor. 12.)
Apostolisen uskontunnustuksen selityksessä Luther opettaa: ”Minä uskon, että maan päällä on pelkkien pyhien pyhä, pieni joukko ja seurakunta yhden ainoan pään, Kristuksen, alaisena, Pyhän Hengen kokoon kutsumana. Se on samassa uskossa, mielessä ja käsityksessä; sillä on monenlaisia lahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, vailla ryhmittymisiä ja jakautumisia. Minäkin olen sen osa ja jäsen, sen omistamista rikkauksista osallinen. Siihen Pyhä Henki on minut saattanut ja siihen liittänyt siten, että olen kuullut ja yhä edelleen kuulen Jumalan sanaa.” (Iso katekismus.) Jumalan seurakunta ei siis ole ”puu eikä kivi, vaan joukko uskovaisia ihmisiä; heihin tulee pitäytyä ja katsoa, miten he uskovat, elävät ja opettavat; heillä on varmasti Kristus keskuudessaan. Sillä kristillisen kirkon ulkopuolella ei ole totuutta, ei Kristusta eikä pelastusta.” (Luther, Kirkkopostilla, Joulupäivän saarna.)
Jumalan seurakunta ei ole mikä tahansa yhteisö. ”Se on pääasiallisesti sydämissä oleva uskon ja Pyhän Hengen synnyttämä yhteisö.” Sillä on ulkonaisena merkkinä ”puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoito”. Tällaista seurakuntaa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, ja sitä Kristus Hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee. (Augsburgin tunnustuksen puolustus 7, 8:5.)
”Yksi sydän ja yksi sielu”
Kristuksen elämä päättyi pitkäperjantaina ristinkuolemaan. Kuolleista noustuaan hän palasi Isänsä luokse kirkkauteen. Hänen työnsä ei kuitenkaan päättynyt. Se jatkuu edelleen Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan (KO 1948, 44). Kristuksen omien tehtävänä on Pyhän Hengen valtuudella ja voimalla saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta kaikille ihmisille.
Ensimmäisenä helluntaina ihmisten mielet avautuivat opetuslasten saarnan alla. Jumalan voima sai aikaan sen, että noin kolme tuhatta ihmistä otti sanan vastaan, sai parannuksen armon. Sen jälkeen heidät kastettiin. (Ap. t. 2:41.) Luukas kuvaa tämän joukon olleen niin yksimielisen, että voitiin sanoa, että heillä oli yksi sydän ja yksi sielu (Ap. t. 4:32). ”He pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä. – – Kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella.” (Ap. t. 2:42–46.)
Uskovaisten yksimielisyyteen kuuluu yhtenäinen käsitys Kristuksen lunastustyöstä, siitä osalliseksi pääsemisestä ja siinä pysymisestä. Luther puki tämän käsityksen sanoiksi: yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen ansion tähden pelastutaan. Siksi alkuseurakunnan uskovaiset puhuivat Kristuksen sovintotyöstä ja kutsuivat ihmisiä parannukseen. Kristuksen sovintotyön tähden he olivat itse saaneet armosta kaikki syntinsä anteeksi. Samaa lahjaa he olivat valmiit tarjoamaan muillekin. He pitivät uskonelämänsä kannalta tärkeinä yhteisiä kokoontumisia ja niihin liittyvää leivän murtamista eli ehtoollista. Heidän keskinäistä rakkauttaan kuvaa huolenpito puutteenalaisista. Kun ruoka-avun jakamisessa tuli ristiriitoja, he valitsivat seitsemän miestä huolehtimaan oikeudenmukaisesta jaosta (Ap. t. 6:1–6). Aineellinen huolenpito ei saanut myöskään muodostua esteeksi evankeliumin työlle, sanan julistamiselle.
Rakkaus ja ykseys voi särkyä
Jo alkuseurakunnan aikana nähtiin sekin, ettei Jeesuksen rukous ”varjele heidät – – että he olisivat yhtä” ollut turha. Kristittyjen välit saattoivat rikkoontua, rakkaus särkyä. Näin kävi muun muassa Korintissa.
Riitaisuuksia aiheutti opetuslasten jakautuminen eri sananpalvelijoiden kannattajiin. Osa oli mieltynyt Paavaliin, osa Pietariin ja osa Silakseen. Joku sanoi olevansa Kristuksen. (1. Kor. 1:11–12.) He kiintyivät persooniin eivätkä nähneet, että eri henkilöiden erilaiset lahjat olivat Jumalan Hengen antamia. Riitaisuuksien seurauksena syntyi ryhmäkuntia. Vaarana oli, että eri ryhmät alkaisivat kokoontua erillään ja näin syntyisi eriseuroja. Paavali nuhteli korinttilaisia: ”Minä kehotan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus” (1. Kor. 1:10). ”Älköön siis kukaan kerskatko ihmisistä; sillä kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1. Kor. 3:21–23.)
Galatiassa taas Jumalan lasten yksimielistä opinkäsitystä tulivat hajottamaan ”valheveljet”, jotka toivat sinne toisen evankeliumin. He vaativat, että kääntyneet pakanat tuli ympärileikata ja heidän tuli noudattaa Mooseksen lakia. He eivät ymmärtäneet, että uskovaisen opettajana on Jumalan armo. Tämä niin sanottu lain kolmas käyttö, jota Galatian valheveljet edustivat, on myöhemminkin useita kertoja noussut ristiriitojen ja hajaannusten aiheeksi.
Paavali nousi rohkeasti puolustamaan evankeliumin vapautta. Hän ihmetteli ja nuhteli niitä, jotka olivat kääntyneet pois siitä evankeliumista, mitä hän oli heille julistanut: ”Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:6–8.)
Efesoksen seurakunnan vanhimpia hyvästellessään Paavali totesi murheellisena, että heidän omasta keskuudestaan nousee miehiä, jotka raatelevat seurakuntaa: ”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Ap. t. 20:29–30.) Siksi Paavali kehotti seurakuntavanhimpia: ”Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut” (Ap. t. 20:28).
Hengen yhteyden vaaliminen
Hengen yhteyden vaalimisesta puhuessaan Jeesus muistutti opetuslapsiaan rakkaudesta, jota taivaallinen Isä oli osoittanut häntä ja hän opetuslapsiaan kohtaan: ”Niinkuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä; pysykää minun rakkaudessani. Jos te pidätte minun käskyni, niin te pysytte minun rakkaudessani, niinkuin minä olen pitänyt Isäni käskyt ja pysyn hänen rakkaudessaan.” (Joh. 15:9–10.)
Rakkaus Jeesukseen syntyy anteeksiantamuksesta ja säilyy sen varassa elämisestä. Se, joka on saanut paljon anteeksi, myös rakastaa paljon. Rakkaus Kristukseen ohjaa arvostamaan hänen sanaansa. Meille tulee halu tutkia Jumalan sanaa ja kuulla sen selitystä (Ap. t. 17:11). Jumalan sana on sielun ruoka. Jumalan sanalla hoidetussa omassatunnossa kuuluu Jumalan ääni. Se vaatii meitä tekemään sitä, minkä tiedämme oikeaksi, ja kieltää tekemästä sitä, minkä tiedämme vääräksi. Samalla Jumalan sana sitoo uskovaisen seurakuntaan, Kristuksen ruumiiseen.
Mikäli uskovaisten välinen rakkaus särkyy, on tarpeen muistaa Jeesuksen opetus siitä, miten tulee toimia (Matt. 18:15–18). Keskinäinen anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen korjaa särkyneen rakkauden. Keskinäinen rakkaus tulee ”puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta” (1. Tim. 1:5).
Mikäli synti on voittanut jonkun kilvoittelijan niin, että hänen elämänsä tuottaa murhetta Jumalan seurakunnassa, Paavali neuvoo huolehtimaan hänestä ja kantamaan oikealla tavalla vastuuta: ”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä.” (Gal. 6:1.) Tähän lempeyteen kuuluu syntiin joutuneen ohjaaminen Kristuksen luo ja parannuksen askelille häntä rakastaen ja kunnioittaen.
Apostolisena aikana seurakunnassa syntyi opillinen kiista juutalaisuudesta kääntyneiden ja pakanoiden välille. Tällöin apostolit kokoontuivat Jerusalemiin keskustelemaan, miten voitaisiin välttää mahdollinen hajaannus. Kokouksen päätöksenä he ilmoittivat seurakunnalle, ettei Mooseksen lain noudattaminen kuulunut kristityille, mutta näiden tuli välttää haureutta ja kaikkea, mikä oli epäjumalanpalveluksen saastuttamaa. (Ap. t. 15:6–29.) Yhteisen rakkauden ja hengen yhteyden vaalimiseen ovat siis jo alkuseurakunnan ajoista kuuluneet yhteiset keskustelut opista ja elämästä.
Pyhien yhteys
Pyhien yhteys on hengen ja rakkauden yhteyttä. Se on ennen muuta yhteyttä Kristukseen. Tämä yhteys koetaan jo täällä ajassa, vaikka Jumalan seurakunta täällä maan päällä on muukalainen, hajalla asuva ja taisteleva. Kun Kristus ilmestyy kirkkaudessa, seurakunta on riemuitseva ja yhteys täydellistä. (KO 1948, 50.) Tämä käy erityisen selvästi ilmi Heprealaiskirjeessä. Siinä kuvataan seurakuntaa matkalla olevana Jumalan kansana, josta osa on jo päässyt perille, osalla on vielä matka kesken. (Hepr. 12:1.)