" Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon. Ps. 36:9

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK)

Toisen ihmisen kohtaaminen

Alustus puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa suviseuroissa Pudasjärvellä 28.6.2013

Aimo Helén 

 

Jumalan armo synnyttää palvelevan rakkauden

Suhtautuminen toiseen ihmiseen on ollut pohdinnan kohteena kautta aikojen. Jo Raamatun alkulehdillä kerrotaan Kainista, jonka synti sai valtaansa. Vihastuksissaan hän tappoi veljensä Abelin. Olenko minä veljeni vartija, Kain vastasi Herran kysymykseen. Hänen sydämessään oli suuri välinpitämättömyys ja kovuus. (1. Moos. 4:9.) Myös patriarkka Jaakobin perheessä oli vakavia ristiriitoja veljesten välillä. Vanhemmat veljet myivät Joosefin ismaelilaisille kauppiaille, jotka veivät hänet Egyptiin. Joosef oli kuitenkin Jumalan armosta uskomassa. Usko synnytti rakkauden, antoi voiman antaa anteeksi ja sai huolehtimaan veljien ja isän hyvinvoinnista. Monet Jeesuksen ajan filosofit opettivat välinpitämättömyyttä lähimmäisen kohtaamisen hyveenä. Vapahtajamme sen sijaan puhui anteeksiantamuksen synnyttämästä rakkaudesta. ”Hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon”, Jeesus tähdensi fariseus Simonille. Syntinen nainen sai lahjaksi elävän uskon. Se vaikutti rakkauden ja halun palvella. (Luuk. 7:36-50). 

Raamatun kertomus laupiaasta samarialaisesta on monille tuttu. Jerusalemin ja Jerikon välillä tien ohessa lojuu rosvojoukon ryöstämä, alaston, haavoille lyöty, henkihieverissä oleva mies. Samaa tietä vaeltaa muitakin kulkijoita. He näkevät tien ohessa olevan, pikaista apua tarvitsevan. Kaksi ensiksi paikalle osunutta kulkee ohi. Kolmas pysähtyy, menee pahoinpidellyn luo ja ryhtyy auttamaan. Hän on valmis käyttämään aikaansa, taitojaan ja varojaan avun tarvitsijan hyväksi. (Luuk. 10:25-37.) Kertomusta edeltävässä lainopettajan ja Jeesuksen keskustelussa toisen ihmisen kohtaaminen tiivistyy rakkauden kaksoiskäskyksi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27.) Vuorisaarnassaan Vapahtaja syventää aikaisempaa opetusta: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille 
rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.” (Matt. 5: 43-44.) Hän kiteyttää lain kultaiseksi säännöksi: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.” (Matt. 7:12.) 

”Kun Jumala armosta antaa meille syntimme anteeksi, se synnyttää sydämissämme rakkautta, kiitollisuutta ja uskon kuuliaisuutta. Nämä saavat meidät palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiämme”, toteaa kristinoppi. (KO 85, 1948.) Olemme kuitenkin huomanneet, että synti aina tarttuu ja sumentaa uskon näköaloja. Rakkauden tilalle pyrkii tulemaan välinpitämättömyyttä, itseriittoisuutta ja kovuuttakin. Näitä vastaan saamme jatkuvasti taistella. Evankeliumin uudistamina saamme voimia kohdata toisen ihmisen lähimmäisenä, josta haluamme välittää. Kohtaaminen on vuorovaikutusta ja yhteyttä mutta se on myös antamista ja saamista. Paras lahja, jonka välittämisessä voimme olla mukana, on elävä usko. Jumala on uskon lahjan antaja. Meille on annettu tehtävä toimia Kristuksen lähettiläinä. Jumala puhuu meidän kauttamme. (2. Kor. 5: 19-20.)

Ole läsnä ja kuuntele

Elämäntilanteestamme ja olosuhteistamme riippuen toisen ihmisen kohtaaminen saa erilaisia painoarvoja. Jollakin päivittäisiä kohtaamisia saattaa olla niin paljon, että hän väsyy niihin ja toivoo pääsevänsä hetkeksi omaan rauhaan. Joku yksinäinen on sen sijaan voinut pitkäänkin odottaa ja toivoa sitä, että joku lähestyisi ja hänellä olisi aikaa ainakin pieneen yhteiseen hetkeen. Tämän ristiriidan ratkaiseminen vaatii usein omasta mukavuudesta luopumista toisen hyväksi. Monet kohtaamisistamme ovat pinnallisia ja nopeita. Nopeassa kohtaamisessakin ystävällinen katse, hymy ja muutama positiivinen sana voi saada ihmeitä aikaan. Se voi myös avata mahdollisuuden syvällisempäänkin keskusteluun.

Kerron erään kokemuksen. Talvisena sunnuntaipäivänä aviopari on kävelemässä jumalanpalvelukseen.  Mukaan liittyy tuttu eläkeläinen. Seuraa tavan mukainen kysymys: mitä kuuluu? Vastauksen rehellisyys hätkähdyttää. Se kertoo luopumisen tuskasta ja yksinäisyydestä. Hämmentyneet ja vajavaisin sanoin esitetyt myötätunnon ilmaukset tuodaan julki. Matka on edennyt kirkon ovelle ja tilanne on ohi. Samojen ihmisten sallitaan kuitenkin kohdata uudestaan kirkkokahveilla. Keskustelun käynnistämisen kynnys on jo matalampi. Puhutaan yhteisistä kokemuksista, välillä pinnallisemmin välillä syvällisemmin. Keskustelun päätyttyä tuntuu kuin ilma olisi kirkastunut. Tapaaminen on ollut vuorovaikutusta, jossa kaikki osapuolet ovat saaneet jotakin. Ovi uusiin kohtaamisiin on raollaan. 

Joskus meillä ei ole rohkeutta tai halua lähestyä toista. Syitä voi olla useita – jotkut perusteltuja – monet perusteettomia. Kun saamme voiman ja tilaisuuden kohdata lähimmäisemme, huomaamme kenties, että ennakkoluulomme ja pelkomme ovat turhia. Elämän kokonaisuuteen sisältyy niitäkin kohtaamisia, joiden jälkeen askeleemme on raskas ja mielemme hämmentynyt. Ihmissuhteita hoidetaan kuitenkin puhumalla ja läsnä olemalla. Jumalan lapsina meillä on mahdollisuus kääntyä taivaallisen Isämme puoleen ja pyytää häneltä voimia ja taitoa aitoon lähimmäisyyteen ja välittämiseen.  

Toisinaan meidän on vaikea tyytyä siihen, että olemme vain läsnä ja kuuntelemme. Haluaisimme toimia konkreettisesti toisen hyväksi. Apua ja neuvojakin voi antaa pyydettäessä, mutta silloin on hyvä muistaa, että lähestymme ystäväämme hienotunteisesti alhaalta päin. Moni ihminen kaipaa ennen kaikkea sitä, että häntä kuunnellaan. Nykyajan kiireinen elämänrytmi pyrkii estämään sellaisia kohtaamisia, joissa on aikaa kuunnella. On tärkeä, että pyrimme mahdollistamaan niitäkin yhdessäolon hetkiä, joissa asioista voi puhua kaikessa rauhassa luottamuksellisesti ja turvallisesti. Elämänsä vaikeuksien, huolien ja hämmennyksen keskellä kulkevalle tuollainen hetki voi olla uuden paremman elämän alku.

Arvostus ja kunnioitus toista kohtaan

Usein määrittelemme suhteemme toiseen ihmiseen hänen ominaisuuksiensa perusteella. On helppo arvostaa lähimmäistä, joka on ystävällinen, kaunis, rohkea, kyvykäs, hyväkäytöksinen, taitava käsistään, ja niin edelleen. Paljon vaikeampi on kunnioittaa ja arvostaa ihmistä, jolla ei tunnu olevan kovinkaan paljon hyviä ominaisuuksia. Kaiken lisäksi hänen tekemisensä ja käyttäytymisensä saattavat herättää levottomuutta, pelkoa, ahdistusta jopa vihaakin. Miten voimme arvostaa ja kunnioittaa tällaista lähimmäistä? Kun apostoli Paavali kehottaa kilpailemaan toinen toisensa kunnioittamisessa (Room. 12:10.), hän samassa yhteydessä muistuttaa vilpittömästä veljesrakkaudesta. Myöhemmin apostoli tuo julki, ettemme pitäisi itseämme muita parempina, vaan asettuisimme vähäosaisten rinnalle pyrkien elämään rauhassa kaikkien kanssa. Vieläpä hän kehottaa siunaamaan vainoojiamme. (Room. 12:14-18).

Lähimmäisen todellinen kunnioitus antaa hänelle ihmisarvon ominaisuuksista riippumatta. Jumalan lahjoittama rakkaus opettaa meitä hyväksymään itsemme ja lähimmäisemme ainutlaatuisina Jumalan luomina ihmisinä. Voimme arvostaa ihmisyyttä kunnioittamalla erilaisia kulttuurisia ja uskonnollisia tapoja sekä kohtelemalla lähimmäistämme tasa-arvoisena ihmisenä hänen erilaisuudestaan ja mahdollisesta vajavaisuudestaan riippumatta. Erilaisuuden arvostaminen ei kuitenkaan tarkoita synnin ja sopimattoman elämän hyväksymistä. Kunnioittaminen sisältää myös heikomman puolelle asettumisen ja kuuliaisuuden. Neljäs käsky opettaa meitä kaikkia pitämään kunniassa vanhempiamme ja esivaltaa ja olemaan heille kuuliaiset. 

Toisen ihmisen jatkuva kritisointi, mitätöinti ja halveksuminen sekä kylmä välinpitämättömyys ovat oikean uskon hedelmänä syntyneelle lähimmäisen rakkaudelle vieraita. Ne ovat kunnioittamisen ja arvostamisen vastakohtia. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole nöyryyttä vahvemman edessä eikä alistumista voimakeinojen pelossa. Aina ei myöskään tarvitse olla samaa mieltä toisen kanssa. Oikeaan kunnioittamiseen kuuluu valmius kyseenalaistaa sellainen käyttäytyminen, joka vahingoittaa jompaakumpaa tai molempia osapuolia. Aito kunnioitus on toisen kohtelemista arvostelukykyisenä, omia päätöksiään tekevänä yksilönä. Se opettaa ottamaan huomioon ja ymmärtämään lähimmäisen tarpeita, toiveita, pelkoja ja unelmiakin. 

Vaikeuksissa olevan auttaminen

Lähimmäisenrakkaus on läsnäoloa, kuuntelua mutta myös välittämistä ja halua auttaa tarvittaessa. Avun tarve voi olla joskus hyvinkin konkreettista. Jos kohtaamme sairauskohtauksen saaneen tai vaikkapa liikenneonnettomuudessa loukkaantunen, pyrimme toimimaan omien mahdollisuuksiemme, taitojemme ja tietojemme pohjalta niin, että avun tarvitsija pääsee mahdollisimman pian asiantuntevaan hoitoon. Tällainen konkreettinen avun tarve on läsnä myös silloin, kun kohtaamme talousongelmista kärsivän lähimmäisen. Toimeentulovaikeudet luovat synkkiä pilviä yhä useamman ihmisen arkeen. Pahimmillaan taloudelliset huolet voivat aiheuttaa monenlaisia haitallisia seurausvaikutuksia. Häpeän, riittämättömyyden, huonommuuden ja syyllisyyden tunteet saattavat lamaannuttaa ja johtaa mielenterveyden ongelmiin. Taloudellisessa ahdingossa olevan lähimmäisen kohtaaminen vaatii suurta hienovaraisuutta. Ahdinkoon joutunut voi puhumalla saada asiat oikeisiin mittasuhteisiin: tilanne ei kenties olekaan niin paha kuin aluksi näytti. Kannattaa luoda uskoa siihen, että talouskriisistä voi toipua aivan kuten elämän muistakin kriiseistä. Joskus on tilaisuus antaa rahallista apuakin, mutta lähimmäistä voi myös rohkaista hakeutumaan esimerkiksi kunnan talous- ja velkaneuvojan tai seurakunnan diakoniatyöntekijän puheille. Heillä on asiantuntemusta kartoittaa ongelmat ja etsiä ratkaisuja.

Paavali kirjoittaa roomalaisille: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15.) Apostolin kehotus sopii myös meille ohjeeksi kärsimyksen kohtaamiseen ja myötätunnon osoittamiseen. Sairauksia, taloudellisia vaikeuksia, elämän koettelemuksia ja niistä aiheutuvaa kärsimystä, pahaa oloa ei aina pysty poistamaan, mutta myötäeläminen on silloinkin mahdollista. Kohdatessamme terveydellisistä ongelmista kärsivän ystävän, voimme mahdollisuuksien mukaan rohkaista ja tukea lähimmäistämme hakeutumaan ammattiauttajan luokse, jos tilanne sitä vaatii. Silloinkin kunnioitamme hänen omaa tahtoaan. Usein riittää, että olemme valmiita kuunteleman ja asettumaan uupuneen vierelle. Jatkuva kärsimyksen ja pahanolon käsittely kuormittaa kuuntelijaakin. On tärkeä huolehtia myös omasta jaksamisesta ja asettaa sopivat rajat lähimmäisen kohtaamiseen.

Saatamme kipuilla, että osaammeko toimia oikein, sanoa oikeita sanoja tavatessamme läheisensä menettäneen ihmisen. Moni asian kokenut kehottaa: uskalla kohdata sureva rohkeasti ja olla läsnä. Oikeita sanoja ei tarvitse miettiä, niitä ei ehkä ole olemassakaan. Riittää, kun osoitamme surevalle, että surusta saa puhua ja kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Ei kannata yrittää väen väkisin piristää surevaa tai kehottaa häntä unohtamaan menetys. Surutyötä helpottaa asian käyminen läpi puhumalla siitä yhä uudestaan. Menetyksen kokenut tarvitsee kuuntelijaa. Joskus myös konkreettinen apu kodinhoidossa ja asioiden hoitamisessa helpottaa surevan kuormaa. Keskustelussa kuultujen asioiden pitäminen luottamuksellisena on tärkeää niin tässä kuin kaikissa muissakin kohtaamisissa, joissa lähimmäinen tuo julki elämänsä kipeimpiä kysymyksiä. 

Eri tavalla ajattelevan kohtaaminen

Ajattelutapamme pohjautuu perimäämme ja elämänhistoriaamme. Syntymäkotimme ja lapsuuden kulttuuriympäristö luovat vahvan pohjan identiteetillemme. Jatkuva ”elämän koulu” ja uudet olosuhteet tuovat sitten koko ajan uusia piirteitä ajatteluumme. Joskus on vaikea ymmärtää toisenlaisessa kulttuuripiirissä kasvanutta. Aito lähimmäisenrakkaus antaa valmiuksia kohdata kulttuurien kirjonkin avoimin mielin. Kaikkea emme voi hyväksyä, mutta voimme arvostaa lähimmäistämme tasavertaisena ihmisenä hänen taustastaan tai erilaisesta ajattelutavastaan riippumatta.  Nykyään ihmiset liikkuvat paljon ja muuttavat maasta toiseen monista eri syistä. Suomessa asuu lähes 200 000 ulkomaiden kansalaista, jotka puhuvat äidinkielenään muita kuin kotimaisia kieliä. Jumalan sana opettaa meitä kohdistamaan heihin samanlaisen lähimmäisen rakkauden kuin kaikkiin muihinkin täällä asuviin. Vanha Testamentti kuvaa kauniisti maahanmuuttajan kohtelua Hebronissa Kanaanin maalla. Aabrahamin vaimo Saara oli kuollut. Aabraham meni paikallisten asukkaiden, heettiläisten, puheille ja sanoi: ”Minä olen muukalainen, vieras teidän parissanne. Antakaa minulle maata oman sukuhaudan paikaksi, jotta saisin kätkeä sinne vainajani.” Heettiläiset vastasivat Abrahamille: ”Herra, sinä Jumalan ruhtinas meidän keskuudessamme! Sinä saat haudata vainajasi parhaaseen hautaan, mikä meillä on.” (1. Moos. 23: 2-6).

Jumalan seurakunnassa on aina ahkeroitu säilyttää Pyhän Hengen luoma ykseys. Jumalan lapsina ymmärrämme kuinka tärkeää on yksimielisyys uskomme keskeisistä kysymyksistä. Paavali kirjoittaa galatalaisille: ”Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin. Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia.” (Gal. 1:6-7.) Monien myrskyjen, taisteluiden ja harhailujenkin jälkeen Jumala on koonnut lapsensa yhteen, samalla tavalla uskovaan seurakuntaan. 

Apostoli Paavalin sana Efeson uskoville on yhä totta: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.” (Ef. 4: 3-5).  

Viime aikoina on mieliämme saattanut askarruttaa huomio, että tiedämme joidenkin ystäviemme ajattelevan uskoon ja elämään liittyvistä kysymyksistä eri tavalla kuin Jumalan valtakunnassa opetetaan. Silti he sanovat olevansa uskovaisia, vaikka seurakuntayhteys on kenties katkennutkin. Miten suhtaudun tällaiseen ystävään? Apostoli Paavali muistuttaa Kolossan uskovaisia: ”Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella.” (Kol. 3:16.). Uskon ja elämän kysymyksissä eri tielle lähtenyt saattaa kaivata yhteydenottoa, lähestymistä. Voimme rukouksessa lähestyä voimanantajaamme, taivaallista Isää ja pyytää tuota Paavalin mainitsemaa viisautta, jotta osaisimme kohdata eri tavalla ajattelevankin luontevasti. Kristuksen rakkaus opettaa meitä kärsivällisyyteen ja pitkämielisyyteen. On tärkeä kohdata kuka tahansa ihminen Jumalan luomana lähimmäisenä, jolle toivomme hyvää. Ehkäpä meidän on tarpeen harjaannuttaa itseämme sellaiseen luottamukselliseen ja turvalliseen keskusteluun, jossa joku voi kysyä avoimesti ja vieläpä kyseenalaistaakin asioita. Jumalan seurakunnan keskellä on hyvä hakea vastauksia vaikealtakin tuntuviin kysymyksiin. Jumalan lapsia opastaa erehtymätön neuvonantaja, totuuden Henki, joka johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. (Joh. 16:13).

Jokainen ihminen tekee omat elämän valintansa. Joskus valinta voi olla elävästä uskosta luopuminen. Lähellä elävien uskonystävien on usein vaikea hyväksyä tällaista ratkaisua. Niin uskonsa kieltäjä kuin hänen lähimmäisensäkin joutuu tekemään surutyötä. Toivottavasti muistamme, että ratkaisu on usein hyvin vaikea lähtijällekin. On tärkeä, että rakastamme häntä edelleen samanarvoisena ihmisenä ja kunnioitamme hänen ratkaisuaan, vaikka se meidän näkökulmastamme tuntuukin mahdottomalta. Lohtumme on siinä, että Jumalalle kaikki on mahdollista. Hän kuulee heikotkin huokaukset ja voi ajallaan auttaa. 

 Suhtautumisessa uskosta luopuneeseen meillä on hyvä esikuva. Kun Pietari kielsi Jeesuksen kolmannen kerran ylipapin talon pihassa, kukko lauloi ja Herra käänsi katseensa Pietariin. Silloin Pietari muisti ja itki katkerasti. (Luuk. 22: 54-62.) Myöhemmin Galilean järven rannalla hän sanoo ylösnousseelle Jeesukselle: ”Herra sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17). Meidän tehtävämme on välittää Vapahtajan rakastavaa kutsua. Katuva syntinen saa uskoa syntinsä ehdoitta anteeksi Jumalan valtakunnasta julistettavassa evankeliumissa.

Kristuksen lähettiläinä

Kaikki Jumalan lapset ovat Pyhän Hengen pappeja: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan.” (1. Piet. 2:9). Kohdatessamme toisen ihmisen, voimme tilaisuuden tullen kertoa siitä, mikä meille on tärkeintä – miten olemme saaneet sieluumme rauhan. Haluamme kutsua lähimmäistäkin tämän rauhan omistajaksi. Usein olemme arkoja tunnustamaan omaa uskoammekin saatikka sitten puhumaan laajemmin uskomisen asioista. Jumalan lähettiläinä meidän ei onneksi tarvitse tehdä ”urakkatyötä”. Taivaan Isä on luvannut antaa tilaisuuden, voiman ja oikeat sanat. Oma käytöksemme, elämän valintamme ja muutama vajavaisesti lausuttusana voi johdattaa Jumalan valitun Hänen valtakuntaansa.  

Sanan kylvötyötä suorittaessamme kohtaamme monenlaisia vastaanottajia. Joskus kylvöalusta on niin kova, että kasvulle ei ole mahdollisuutta tai rikkakasvit tukahduttavat oraan. Kaiken lisäksi keskellämme on rikkaviljan kylväjiä. Näistä vaikeuksista huolimatta meidät on asetettu työhön. Taivaallinen Isämme ohjaa kylvön hyvään maaperään ja antaa kasvun. Rohkaiskoon meitä apostolin kokemus: ”Kun tulin luoksenne, veljet, en julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin. Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana. Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi 

Jumalan Hengen voimaa, jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan”. (1. Kor. 2:1-5).