Vuosikirja 2012
Valde Palola
”Seurakunta tosin on pyhä, mutta se on samalla syntinen. Senpä tähden se myös uskoo syntien anteeksiantamuksen ja rukoilee: ’Anna meille syntimme anteeksi.’ – – Meitä ei siis luontoomme katsoen sanota pyhiksi, niin kuin seinää sanotaan valkoiseksi siihen sivellyn valkoisen vuoksi. Meissä oleva pyhyys ei riitä. Kristus näin ollen on [täydellisenä ja] kokonaisena pyhyytenämme; jos tuo meissä oleva ei riitäkään, riittää Kristus.”
Näin Luther kuvaa Galatalaiskirjeen selityksessään Jumalan seurakuntaa. Siinä koetaan sekä Jumalan pyhyys että samalla synnin todellisuus. Sen jäsenet ovat Kristuksen ansion tähden vanhurskaita ja pyhiä uskon kautta, mutta samalla he ovat luontonsa puolesta perisynnin turmelemia. Monenlaiset synnin muodot ja opilliset harhat pyrkivät turmelemaan seurakuntaa. Tässä ajassa seurakunta ei ole koskaan itsessään puhdas ja viaton. Sen puhtaus on Kristuksessa. Kilvoitteleva ja taisteleva seurakunta pääsee kuitenkin uskon kautta voittajana perille iankaikkiseen elämään.
Uskova on samalla vanhurskas ja syntinen
Kristus on kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan sovittanut kaikkien ihmisten synnit ja lunastanut heidät vapaiksi synnin ja kuoleman vallasta. Täydellisellä kuuliaisuudellaan Kristus vapahti ihmisen lain kirouksesta ja ansaitsi hänelle Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden. Se merkitsee, että Jumala julistaa ihmisen vapaaksi synnistä ja kuolemasta sekä ottaa hänet lapsekseen ja iankaikkisen elämän perilliseksi. Tämän Kristuksen ansion Jumala lukee syntiselle vanhurskaudeksi uskon kautta.
Kristuksen ansaitsema vanhurskaus on ihmiselle täysin vierasta eli hänen ulkopuolellaan valmistettua täydellistä ja pyhää vanhurskautta. Se tulee ihmisen osaksi yksinomaan Jumalan armosta. Myös usko on Jumalan lahjaa. Uskonvanhurskauden salaisuus on siinä, että ihminen saa armosta uskon ja omistaa tällä uskolla vanhurskauden. Itsessään hän pysyy koko elämänsä ajan turmeltuneena ja syntisenä.
Uskosta vanhurskautettu saa uskoa itsensä syntisenä vanhurskaaksi ja pahana pyhäksi. Paavali vakuutti: ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan” (2. Kor. 5:19).
Hurskaat ja pahat sekaisin
Kristittyjen keskuudessa on kaikkina aikoina ollut niitä, jotka eivät vaella evankeliumin arvon mukaisesti. Tästä on lukuisia esimerkkejä kristikunnan historiassa. Ajatus, että seurakunnan mukana vaeltaisivat vain totiset ja pyhät ihmiset, ei ole myöskään Raamatun mukainen.
Luther nimitti suorastaan vääräuskoiseksi sellaista, joka kuvittelee luovansa seurakunnan, jossa ei olisi ollenkaan pahoja, vaan kaikki olisivat viisaita, hurskaita ja pyhiä. Näin kuvittelivat hänen mukaansa esimerkiksi kasteenuusijat. He tahtoivat poistaa seurakunnasta kaiken sen, mikä ei ollut
pyhää. Lutherin mukaan ”pyhällä, kristillisellä seurakunnalla maailman alusta alkaen aina sen loppuun asti – – on sivullansa pahoja ilkimyksiä, joista se ei voi päästä eroon, ja että siis tässä maallisessa elämässä hurskaat ja pahat aina ovat sekaisin”. (Kirkkopostilla II, 5. lopp. jälk. sunn., evankeliumisaarna.)
Jeesus vertasi taivaan valtakuntaa maanviljelijään, joka kylvi hyvää siementä peltoonsa (Matt. 13:24–30). Hänen nukkuessaan vihamies kylvi samaan peltoon rikkaviljaa. Kun hyvä siemen nousi oraalle ja alkoi tehdä tähkäpäätä, myös rikkavilja tuli näkyviin. Työmiehet huolestuivat tilanteesta ja halusivat kitkeä rikkaviljan pois. Mutta isäntä kielsi sen, koska sen mukana lähtisi helposti myös hyvää viljaa. Molempien tuli saada olla pellossa elonkorjuuseen saakka. Silloin rikkavilja kootaan ensin nippuihin ja poltetaan. Sitten kerätään hyvä vilja isännän aittaan.
Vertauksen mukaan kristityn ei ole syytä asettua toiseen nähden tuomarin istuimelle. Tämä tehtävä kuuluu yksinomaan Jumalalle. Hän näkee ihmisen sydämeen ja tuomitsee oikein. Inhimillisinä ihmisinä kristityt voivat, jopa kokoon tulleena seurakuntana, tehdä virheellisiä päätelmiä. Vertauksen avulla Jeesus halusi tehdä kristityn asumisen seurakunnassa turvalliseksi.
Lutherin mukaan elämään liittyvissä kysymyksissä kristittyjen tulee olla keskenään kärsivällisiä ja pitkämielisiä. Kristitynkin elämässä on aina syntiä, erehdystä, epäpuhtautta ja kurjuutta. Siinä rakkaus saa katsoa asioita läpi sormien ja sietää pettymystä. Se saa uskoa, toivoa ja kestää kaikessa. Elämässä vallitkoon anteeksianto, kunhan syntiä ja hairahdusta ei puolusteta.
Ensisijaista omakohtainen valvominen
Jeesuksen vertaus vehnästä ja rikkaviljasta pysäyttää kristityn valvomaan ensisijaisesti omassa uskonkilvoituksessaan. Samaan kehottaa myös vertaus kymmenestä morsiusneidosta (Matt. 25:1–13). Sen mukaan taivasten valtakunnassa oli viisi viisasta ja viisi tyhmää morsiusneitoa. Kaikilla heillä oli lamput mukanaan, jotta olisivat valmiit vastaanottamaan sulhasta illan pimeydessä. Tyhmillä morsiusneidoilla oli kuitenkin öljy loppunut lampuista, kun sulhanen lopulta saapui. He olivat unohtaneet pitää mukanaan öljyastiaa. He jäivät häätalon ulkopuolelle.
Öljyastian puuttuminen kuvaa sitä, että tyhmät morsiusneidot olivat hylänneet evankeliumin. Kenties heitä oli siitä muistutettu, mutta he eivät olleet noudattaneet kehotusta. He olivat saattaneet ruveta tarkastelemaan asioita oman järkensä kautta: tämän minä olen tehnyt ja tämän jättänyt tekemättä. Se, mitä Kristus oli tehnyt heidän puolestaan, oli heiltä unohtunut. Tämän johdosta heiltä puuttui usko, jonka Jumala lukee syntiselle ihmiselle vanhurskaudeksi. Siitä osattomina he jäivät häätalon ulkopuolelle.
Viisaat morsiusneidot olivat olleet kuuliaiset evankeliumille. Heille oli ollut tärkeää omakohtaisen uskonelämän hoitaminen. Heidän kohdallaan toteutui Paavalin opetus evankeliumin voimasta: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’.” (Room. 1:16–17.)
Opilliset eroavuudet
Lutherin mukaan elämään liittyvissä kysymyksissä ensisijaista on kärsivällisyys ja anteeksianto. Sitä vastoin opillisissa kysymyksissä tulee Jumalan seurakunnassa vallita ehdottomuus:
”Oppi on taivasta, elämä on maata. – – Opissa ei saa olla yhtään erhettä eikä siinä tarvita mitään rikkomusten anteeksiantoakaan. Oppia ja elämää ei oikeastaan voi edes verrata toisiinsa. Opin ’pieninkin piirto’ (Matt. 5:18) on tärkeämpi kuin taivas ja maa; siksi emme anna loukata oppia vähäisimmässäkään pikkuseikassa. Elämän virheitä voimme sen sijaan mainiosti katsoa läpi sormien. Itsekin minä hairahdun joka päivä, mitä elämään ja käyttäytymiseen tulee; samoin hairahtuvat kaikki pyhät ja myöntävätkin sen vakain mielin Herran rukouksessa ja uskontunnustuksessa. Mutta meidän oppimme on puhdas, Jumalan kiitos, meillä kaikki uskonkohdat ovat lujat ja tukeutuvat Pyhään Raamattuun. Perkele tahtoisi kovin mielellään tahrata ja kumota ne, ja siksi hän käy kavalasti kimppuumme sillä häikäisevällä argumentilla, että rakkautta ja kirkkojen yksimielisyyttä ei ole lupa loukata.” (Galatalaiskirjeen selitys.)
Paavali kohtasi Galatian seurakunnissa evankeliumin totuudesta poikkeavaa saarnaa. Niin sanotut valhesaarnaajat vaativat uskoon autettuja galatalaisia ympärileikattaviksi eli noudattamaan Mooseksen lakia. Paavali taisteli rohkeasti evankeliumin totuuden puolesta. Hän piti evankeliumin totuutta niin tärkeänä, että sanoi toisin julistavien olevan kirottuja, olivatpa he vaikka taivaan enkeleitä (Gal. 1:8).
Raamatun mukaan Jumalan seurakunta on rakennettu profeettojen ja apostolien perustukselle, jonka kulmakivenä on Jeesus Kristus (Ef. 2:20). Tämän tähden voidaan sanoa, että Jumalan seurakunta on totuuden pylväs ja perustus (1. Tim. 3:15). Tätä eivät ulkoiset eivätkä myöskään sisäiset voimat voi toiseksi muuttaa. Ajan vaihteluista ja paineista huolimatta Jumalan seurakunta pysyy muuttumattomana maailman loppuun saakka.