Seuraamme Kristusta opissa, elämässä ja kärsimisessä

Vuosikirja 2012

Olavi Voittonen

Ihmisen osaa maailmassa kuvataan usein vaellukseksi. Elämämme on kuin tie, joka alkaa jostakin, ohjautuu sitten eri tavoin ja tulee lopulta päätökseensä. Jokaisella on oma elämäntiensä, jota kulkiessaan hän kaipaa ja etsii rauhaa ja turvaa. Tämä kaipuu saa täyttymyksensä Jeesuksessa, joka sanoi: ”Minä olen tie” (Joh. 14:6). Hän on uusi ja elävä tie, joka vie iankaikkiseen elämään (Hepr. 10:20).

Ilmaisulla tie kuvataan Apostolien teoissa myös Jumalan seurakuntaa. Jeesuksen seuraajia kutsutaan tuolle tielle lähteneiksi (Ap. t. 9:2). Tätä ilmaisua Paavalikin käytti tunnustaessaan uskonsa maaherra Felixille: ”Sen minä sinulle tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi sanovat, niin palvelen isieni Jumalaa, että minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa, ja pidän sen toivon Jumalaan, että on oleva ylösnousemus. – – Sen tähden minä myös ahkeroitsen, että minulla aina olisi loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä.” (Ap. t. 24:14–16.)

Kuva tiestä ja sillä kulkemisesta liittyy Uudessa testamentissa ajatukseen Jeesuksen seuraamisesta. Kristitty seuraa ”Siionin Kuningasta opissa, elämässä ja kärsimisessä”. Jumalan lapsen osaa maailmassa on kuvattu tällä syvällisellä ilmaisulla, jonka lähtökohtia löytyy Paavalin uskontunnustuksesta.

Uskonelämä on Kristuksen seuraamista

Jumala on rakkaudessaan antanut Jeesuksessa kaiken, mitä ihminen tarvitsee pelastuakseen. Jumalan Poika sovitti syntimme, kukisti pimeyden vallat ja julisti Jumalan valtakuntaa ja hänen tahtoaan. Hän kutsui: ”Seuraa minua.” Hänen oppilaansa noudattivat kutsua eivätkä jääneet pohtimaan sen seurauksia. Jeesuksen seuraaminen oli heille luopumista ja löytämistä, iloa ja ahdistusta sekä lepoa ja toimintaa. Voimakseen he saivat armoa armon lisäksi (Joh. 1:16).

Kristuksen seuraaja elää Hyvän Paimenen hoidossa hänen lammastarhassaan. Se on elämää Jumalan armon ja syntien anteeksiantamuksen osallisuudessa. Jokainen tarvitsee jatkuvasti armoa, koska luontomme on turmeltunut ja synti asuu meissä (Room. 7:14–25). Luterilaisessa perinteessä tämä jännite on ilmaistu sanonnalla Olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä. Uskova taistelee turmeltuneen luontonsa pyyteitä vastaan. Hän haluaa pitää kiinni Kristuksesta, tämän armosta ja valtakunnasta. Siinä on Jumalan lapsen aarre. Heikki Jussila kuvasi tätä elämänsä löytöä: ”Matkalle lähdin taivaaseen, kun arpa lankes mulle. Tein silloin liiton ikuisen: Oi Jeesus, kuulun sulle, jälkiäs tahdon noudattaa, sun nimeäsi tunnustaa ja ristiäsi kantaa.” (Sl. 78:1.)

Taivaallisen Isän rakkaus ja hänen armonsa Jeesuksessa synnyttävät turvallisen uskon luottamuksen ja kilvoittelevan mielen. Elämän arjessa Jumalan lasta rohkaisee ajatus, että olemme vanhurskaita armosta, uskon kautta ja Kristuksen tähden. Tämä luterilainen käsitys ihmisen pelastumisesta ilmaisee meille pettämättömän perustan.

Omistamme uskon kautta Kristuksen vanhurskauden ja syntien anteeksiantamuksen. Kristuksen ansio, puhtaus ja pyhyys luetaan hyväksemme. Tämä lahja, pyhien vanhurskaus, säilyy omanamme Isän majassa, Jumalan armovaltakunnassa. Vanhan testamentin rukoilijakin pyysi saada asua Herran huoneessa koko elinaikansa ja katsella siellä hänen suloisuuttaan (Ps. 27:4). Herran huone ei ole mikään näkyvä rakennus, vaan ”tämä rakennus olemme me, kunhan vain loppuun saakka säilytämme rohkeutemme” (Hepr. 3:6). Sen perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja kulmakivenä itse Kristus Jeesus. Häneen uskovia yhdistää keskinäinen rakkaus. Sen hoitaminen ja osoittaminen on keskeinen tehtävämme Jumalan perheessä, mitä nimitystä Paavali myös käytti Jumalan seurakunnasta. (Ef. 2:19–20.)

Kristuksen seuraajat elävät maailmassa valon ja päivän lapsina (Ef. 5:8; 1. Tess. 5:5). He suuntautuvat kohti uskonsa ja toivonsa täyttymystä, Isän kotia kirkkauden maassa. Tässä vaeltajien joukossa koetaan toistuvasti ihme: Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, veri puhdistaa heidät kaikesta synnistä (1. Joh. 1:7). Jumalan armon valtakunta on heille hoito- ja huoltopaikka ja samalla turvapaikka, sillä sen vahva perustus pysyy (2. Tim. 2:19).

Seuraamme Kristusta opissa

Kristitty elää ja rakentuu uskossaan Jumalan sanasta. Ajassamme Jumalan sanan arvo kuitenkin kyseenalaistetaan. Maaherra Felixin edessä Paavali ilmaisi uskovansa kaiken, mitä on sanottu laissa ja profeetoissa eli Vanhan testamentin kirjoituksissa. Pyhät kirjoitukset on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme niistä kestävyyttä, lohtua ja toivoa (Room. 15:4). Alkuseurakunta on jättänyt meille kauniin esimerkin Raamatun kirjoitusten ja niiden sanoman kuuntelemisesta ja tutkimisesta. Sen jäsenet halusivat uskossa pitäytyä apostolien opetukseen ja pysyä heidän opissaan. (Ap. t. 2:42.) Myöhemmin Paavali saattoi iloita niistä, jotka oli Kristuksessa tehty rikkaiksi ”kaikessa opissa ja tuntemisessa” (1. Kor. 1:5).

Ajassamme väheksytään Jumalan sanaa ja siihen pohjautuvaa opetusta. Kuitenkin apostoli kehotti seurakunnan paimenta pitämään kiinni ”oppimme mukaisesta, luotettavasta sanasta, niin että hän kykenee myös rohkaisemaan toisia terveellä opetuksella ja kumoamaan vastustajien väitteet” (Tit. 1:9). Työtoveriaan Paavali neuvoi: ”Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen” (1. Tim. 4:13).

Seurakunnan paimenen tehtävä on ruokkia ja kaitsea Kristuksen laumaa. Lampaat tuntevat Hyvän Paimenen äänen ja seuraavat sitä, mutta kavahtavat vierasta ääntä (Joh. 10:4–5, 27). Kristuksen seuraajat vieroksuvat eksyttäviä opetuksia ja karttavat harhaoppeja. Martti Luther painotti: ”Joka opettaa ja elää toisin kuin Jumalan sana opettaa, se häpäisee meidän keskuudessamme Jumalan nimen” (Vähä katekismus). Tämän johdosta on syytä rukoilla, että Jumala antaisi seurakunnalleen paimenia, jotka ravitsevat sitä ”opilla ja viisaudella”, ovat laumalle esikuvana ja Kristuksen saapuessa saavat kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu (Jer. 3:15; 1. Piet. 5:3–4).

Seuraamme Kristusta elämässä

Kirkkomme Kristinoppi sanoo: ”Kun Jumala armosta antaa meille syntimme anteeksi, se synnyttää sydämissämme rakkautta, kiitollisuutta ja uskonkuuliaisuutta” (KO 1948, 85). Henkilökohtaisesti koettu Jumalan armo ja hyvyys kasvattavat meitä kiitollisuuteen, mutta myös elämään uskossa Kristukselle ja rakkaudessa lähimmäiselle.

Usko vaikuttaa kristityn elämässä rakkauden kautta ja opastaa tekemään hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin (Gal. 5:6, 6:10). Tämä merkitsee vastuun kantamista omasta ja toisten hyvinvoinnista. Elämä on tehtävä, jota tulee hoitaa oikein, Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti. Vastuuntunto ja Kristuksen rakkaus antavat meille voimaa työhön lähimmäistemme hyväksi lähellä ja kaukana. Kutsumuksessamme saamme uuden liiton aamun kilvoittelijoiden tapaan olla ahkeria, näin myös Herran työssä. Vaalikaamme rakkautta Jumalan valtakuntaan ja sen työhön.

Ajassamme on voimakas houkutus maailmallisten elämäntapojen ja synnin luvallisuuden omaksumiseen. Jumalan vastustaja tahtoisi riistää meiltä suurimmat aarteemme: uskon ja hyvän omantunnon, Jumalan valtakunnan ja Jeesuksen Kristuksen. Meidän on tarpeen muistaa Johanneksen kehotus: ”Älkää rakastako maailmaa, älkääkä sitä, mitä maailmassa on” (1. Joh. 2:15). Emmehän kadota uskoa ja luottamusta Jumalaan, kaiken Luojaan, jonka läsnäolo, voima ja rakkaus näkyvät jatkuvasti luomakunnassa, historiassa ja ennen muuta omassa elämässämme.

Jumalan anteeksiantamuksesta vuotaa uskonkuuliaisuus. Jumalan lapsina meidät on kutsuttu elämään taivaallisen Isämme tahdolle kuuliaisina ja Jeesuksen verellä puhdistettuina (1. Piet. 1:2). Jeesus sanoi: ”Joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus” (Joh. 8:12).

Seuraamme Kristusta kärsimisessä

Vapahtajamme osana oli kulkea ristin tie, Jumalan rakkauden uhritie (1. Joh. 3:8; Fil. 2:5–8). Myös häntä seuraavan kristityn elämään kuuluu ahdistuksia ja koettelemuksia. Jeesus sanoi: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Matt. 16:24). Kristuksen seuraajat saavat toisinaan kokea maailmassa suoranaista vihaa. Se kasvaa sitä voimakkaammaksi, mitä suuremmaksi tulee ihmisen jumalointi, laittomuuden ja synnin ihmisen mahti (2. Tess. 2:3–4).

Kärsimysten ja koettelemusten keskellä saamme jättää tiemme Jumalan voimakkaan käden alle ja turvata häneen. Apostoli kehotti: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen” (1. Piet. 5:7). Älkäämme elämän kuormien alla unohtako rukouksen mahdollisuutta. Jumalan seurakunta on toinen toisiaan muistavien ja rukouksin kantavien elämänyhteys. Erityisesti lapsemme ja nuoremme tarvitsevat esirukouksia ja suojelevia tukiverkostoja. He kaipaavat meiltä aikaa saadakseen oppia, miten uskomme ja miten Jumala on meitä johdattanut. Ajan antaminen suo mahdollisuuden kuunnella, tukea, lohduttaa ja rohkaista.

Taisteluista kirkkauden valtakuntaan

Kun Martti Luther aikanaan tarkasteli oikean ja väärän kirkon tuntomerkkejä, hän totesi, että missä on oikea Kristuksen kirkko, siellä on kärsimystä ja ristiä uskon tähden (Kirkolliskokouksista ja kirkosta). Jeesus sanoi aikanaan seuraajilleen: ”Maailmassa te olette ahtaalla” (Joh. 16:33). Hän opetti, että jos hänen seuraajansa kohtaavat vihaa, se on seurausta siitä, et-teivät he ole maailmasta (Joh. 15:19).

Ajassamme vaaditaan uskon sisällön muuttamista ihmisten enemmistön mielipiteiden mukaiseksi. Näissä vaatimuksissa unohdetaan, että Jeesuksen persoona, sanoma ja teot olivat pahennus hänen omankin aikansa ihmisille: ne veivät hänet häpeälliseen kuolemaan ristillä. Apostolit olivat täysin tietoisia siitä, että saarna Kristuksesta oli useimpien mielestä hulluutta. Samalla he olivat kuitenkin vakuuttuneita, että Kristus on ihmisen syntien sovitus, Jumalan voima ja viisaus. (1. Kor. 1.) He eivät voineet siirtyä toisenlaiseen evankeliumiin. Saamme rukoilla, ettemme mekään kiintyisi tähän aikaan ja sen katoaviin arvoihin, ei aineellisiin eikä hengellisiin.

Kristuksen seuraajat saavat muistaa hänen rohkaisuaan Vuorisaarnassa: ”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” (Matt. 5:11–12.)

Taistelujen keskellä Jumalan lapsi tuntee heikkoutensa ja tietää, ettei elävä usko säily ilman sen hoitamista. Matkalla tarvitaan Jumalan sanaa ja Herran pyhää ehtoollista, rukousta ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Siinä meillä on käytettävissä myös ripin ja henkilökohtaisen sielunhoidon lahja. (KO 1948, 77, 83.)

Synti pyrkii irrottamaan meidät Jumalan armosta ja hänen valtakuntansa yhteydestä (Hepr. 10:38–39). Särötön yhteys toisiin ”sen tien kulkijoihin” on tässäkin ajassa tarpeen uskonelämän hoitamiseksi (Ap. t. 4:32; Joh.15:5). Vähäinen kanssakäyminen toisten uskovaisten kanssa helposti etäännyttää ja vieraannuttaa heistä. Luther opetti: ”Pyhällä Hengellä on – – maailmassa erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä. Tämän [Jumalan] sanan hän [Pyhä Henki] ilmoittaa ja sitä hän teroittaa. Hän valaisee ja sytyttää sydämet käsittämään sen, ottamaan sen vastaan, pitämään siitä kiinni ja siinä pysymään.” (Iso katekismus, 3. uskonkohta.) Emmekö tämän johdosta koe välttämättömäksi kilvoitella Jumalan lapsena hänen seurakuntansa yhteydessä ja rakkaudessa?